Ohjaajan sana
Tähän ikään ehtii nähdä kaikenlaista. Ehtii myös olla mukana kaikenlaisissa porukoissa. Nuoruuden koululuokista ja mopoporukoista tukkijätkien sakkiin, armeijasta opiskeluajan kaveripiireihin. Jossakin vaiheessa on tullut perustettua omakin porukka, se rakkain; perhe. Joskus olen mennyt sanomaan, että elokuva on elämäni tärkeysjärjestyksessä sijalla 42. Se voipi olla poleeminen heitto, mutta elokuvan kuvausryhmä, sen osana työskenteleminen keikkuu arvostuksen kärkisijoilla. ”Elokuvan tekeminen on sotaa”, on todennut arvostettu kollega Matti Kassila. Jos se on sotaa, niin Suomessa vihollisia ovat hankalat ososuhteet ja ainainen rahapula. Jos se on sotaa, niin ”isänmaa” jota puolustetaan on elokuva. Parhaimmillaan se on uhrautuvaista ryhmähenkeä, jossa väsynyttä toveria autetaan että “aina löytyy se Määttä joka jalustan kantaa”.
Olen kuvannut elokuvissani mielelläni pieniä ihmisryhmiä jonkin tärkeän murroksen keskellä. Onnen maassa se oli maalaisperhe viattomuutensa viimeisessä kesässä, Kivenpyörittäjän kylässä kylä vietti viimeisiä häitään, Koirankynnen leikkaaja kuvaa sodan haavoittamaa miesporukkaa kovissa metsätöissä.
Suurin osa taiteilijoista työstää kuulemma samaa teemaa teoksesta toiseen, koko ikänsä. Omia teemojani ovat varmaankin olleet lähtemisen ja paluun hetket, itkun ja naurun läheisyys. Ehkä noissa teemoissa tiivistyy oma Itä-Suomalainen mentaliteettini. Olemme kaipaavaa kansaaa.
Mistä elokuvan aiheet tulevat? Luoja tietää. Yksi päivä vain on aivan selvää, että tästä se tehdään. Niin on minulla ollut aina; olen ehkä sillä tavalla yksinkertainen ihminen. Kilpailevia aiheita ei ilmene.
Ensin tulee rakastua aiheeseen, sitten tarinaan, sitten roolihenkilöihin ja lopulta näyttelijöihin. Koppelot ovat rakastettavaa sakkia elokuvassa LIEKSA! He ovat koomisuuteen saakka viattomia ”tynnyrissä kasvaneita”, ihmisiä, joilla on vanhanaikaiset arvot ja vahva identiteetti. Tuossa katsannossa Koppelot ovat hyvin suomalainen suku.
Minua on kielletty tekemästä juonipaljastuksia, joten parempi vain käydä tarkastamassa ihan itse, onko totta, että Sanna-Kaisa Palo tekee Jussin arvoista työtä jylhänä matriarkka Marttana, tai että ovatko Jenni Banerjee ja Samuli Vauramo suomalaisten uudet Ansa ja Tauno. Entä pitääkö paikkansa, että Peter Franzen on Laszlona niin inhottava nilkki, että ”käsilaukusta tulee heti kun jossakin tavataan”.
Ja tietenkin, pääsevätkö Koppelot koskaan Lieksaan?
Elokuvan ohjaaja MARKKU PÖLÖNEN